Jotain uutta, jotain vanhaa… jotain valkoista.

On se vaan kirjoitustahtini harventunut - vaikka pakkaset paukkuvat ja pienen mukulaisen kanssa yhä kotoilen, töihin vasta huhtikuussa. Nyt taas vietän iltaa keskenäni lasten kanssa kotona, mies bänditreeneissä suoraan työpäivän jälkeen jääneenä… onpa ollut pitkä päivä! Olisin kuuden aikaan ollut jo ihan valmis laittamaan poikaset yöunille ja hetken vaan olla, mutta eipä sitä vielä siihen aikaan. No nyt on kello liki 20, pian saan heidät peittojen alle ja Nukkumatin maille (toivottavasti). Sitten n. pari tuntia vielä yksinoloa.

En olisi vielä jokunen vuosi sitten (yhden lapsen yksinhuoltajana) voinut uskoa, kuinka nautittavaa on kokonainen perhe-elämä, kotona oleminen eritoten. Ajattelin olevani uraihminen, ja tietysti yksinollessa rahantulon maksimoimiseksi oli töissäkäynti itsestäänselvyys. EI tässä nytkään raha-asioilla hurrata, päinvastoin, kotihoidontuki on naurettava riipaus todellisista kuukausimenoista, ja paljosta tässä joutuu luopumaan, mutta silti… tosin myönnän viime aikoina olleeni melko väsynyt, herkästi pettynyt pienistä asioista ja tunnistanut itsessäni pieniä (jonkun mielestä isompiakin?) loppuunpalamisen merkkejä. Tämä lasten-, perhe-elämän- ja taloudenhoito on täyttä työtä, usein vieläpä liikaakin pelkillä omilla harteillani! Myös kynnys palata takaisin sinne omaan “leipätyöhön” on jo kasvanut aika suureksi. Harrastan ajoittain netissä uhkapelejä (okei, no pienissä määrin, mutta silti!) odotellen jättipottia joka mahdollistaisi edes hoitovapaan jatkamisen ja jonkin etelänmatkan (Thaimaa, yhä vaan..). Koululaisen hiihtoloma on parin viikon päästä, eipä meillä paljon muuta ole kuin “ei-oota” tarjota vähäisten varojen (!) vuoksi, mutta jos edes lähialueella käytäisiin laskettelurinteessä ja nautittaisiin muutoin yhteiselosta ja vapaasta.. saatan itse olla ainoa jolle se ei riitä, kaukokaipuu ja lomantarve ovat päivittäin akuutteja! Noh, kyllä tää tästä…

Huomenna on ystävänpäivä. Tänä vuonna en lähettänyt kortteja tai lahjoja kenellekään, jotenkin en jaksanut sitäkään. Tänään MEINASIN leipoa ystävänpäiväleivoksia, en niitäkään kerennyt enkä jaksanut. En jaksanut kauppaankaan lähteä. ÄÄH! Ehkä huomenna piristän itseäni päivän poikasen kanssa kahdestaanolon ajan ja käyn sisustuskaupoilla ihan vaan katselemassa, samalla reissulla kenties pientä sukulointiakin, pois kotoa pakkasten saarrosta hieman edes ihmisten ilmoille. (On muuten tönkköjä lauseita, ei kulje edes ajatus..!)

Väsymys, hus, hus!!

Iiiiik, olen löytänyt ihanan hajuveden! Rakastan hajuvesiä, niitä menee minulla monta pulloa vuodessa. Viime vuosina iholleni ovat päässeet lähinnä kevyet, tuulahdusmaiset ja makeahkot kukkaistuoksut. Ikisuosikkeja näistä ovat mm. Salvatore Ferragamon Incanto Heaven ja Versacen Bright Crystal. Luulen, että olen saanut tähän nyt hyvän lisäyksen kolmikoksi, kun Sokoksella aikaa kulutellessani tuoksutin John Gallianon Parlez-moi d’Amouria. Ihastuttava tuoksu ja mikä hienointa, hajuvesiä inhoavan mieheni mielestä tuoksu oli hyvä! Muuttaisikohan tällainen purnukka meille ystävänpäivänä… (huoh, ostanen sen siis itse ensi tilistä…)

Hyvää Uutta Vuotta kaikille!

Kaikkien juhlapyhäkiireiden keskellä kerkesin taas vasta nyt koneen ääreen kunnolla. Ja täyttä arkea sitä elelläänkin jo.. mies töissä, esikoinen koulussa, me pienokaisen kanssa kotona, nukutaan pitkiä aamuja ja nuokutaan päivät joskus miltei tekemisenpuutteessa. Kahveilla käydään kaupungilla, jos saadaan aikaiseksi… Näinä hoitovapaa-aikoina olisi loistotilaisuus tapailla ystäviä pitkin päivää, mutta he tuppaavat olemaan kuka missäkin, kaukana, vuorotöissä… bensakin on aika kallista, ettei tule niin vaan ihan päättömästi matkojakaan ajeltua. Mutta ihan ideaaliahan se mielestäni olisi, että senkun ottaisi auton alle ja surauttaisi vaikka mummolaan päiväkahville tai vanhan työkaverin kanssa lounastamaan. Mielelläni otan kutsuja vastaan, periaatteessa tätä aikaa vielä vähän on… (kolmisen kuukautta!).

Aika kiva, kun saatiin pyhät vietettyä! Kuusi seisoo vielä koristeineen nurkassa, mutta muutoin joulun “tunnelma” alkaa olla ohi. Uusi vuosi vaihtui perinteisesti isäni syntymäpäivillä iltapäivällä, ja kotona ammuttiin raketteja ja valettiin tinaa. Kyllä oli vanhempi poika into pinkeänä! Mitään mullistavia ei minään näinä pyhinä tapahtunut (sormus, ei..) ja tässä sitten jo elellään tätä vuotta kun itse vaihdan kymmeniä. Huisia!

Täytyypä latailla kuvia kamerasta koneelle…

Meidän pieni mies on kipeänä, korvatulehdus oikeassa korvassa vaivaa. Viime yönä heräilimme hänen kanssaan vähän väliä, poika oli itkuinen ja kuumeinen, ripulihan oli jo jokusen päivän vaivannut. Tänään vein hänet lääkäriin, poika oli kiukkuinen kuin ampiainen, mutta kuitenkin väsynyt ja nuutunut. Noh, ihana mahtava terveyskeskuspäivystyksessä jonotus kesti reippaat kaksi tuntia. Eipä sitten ottaneet juuri 1-vuotta täyttänyttä, odotusaulassa rimpuilevaa ja huutavaa poikaa (lattiallehan ei vielä konttaavaa kollia tullut mieleenikään päästää laamimaan) jonojen ohi? Ikäihmisiä jonossa ohitettiin ja tarkasti kyllä kuulin syitä heidän vastaanotolle tuloon… “viime viikolla alkoi särkeä nilkkaa, vanhaa vaivaa, ei mene nyt ohi”… ja samainen rouva luukkasi jalkaansa yleisissä tiloissa. Näin hänet wc-käytävällä ja jalkaa ei näyttänyt vaivaavan lainkaan…! Toinen rouva yski aina kun hoitajia tai lääkäreitä oli käytävällä. Kun ketään ei näkynyt, tämä räpläsi kännykkäänsä ihan ilman yskänpuuskia… Kaikki kunnia ikäihimisille, ihanaa kun olette tämän maan rakentaneet ja meidän eteen veroja maksaneet, mutta anteeksi ihan kamalasti, (nyt tulee varmaan kamalaa ikävää palautetta kuinka olen julma ja ajattelematon!) mielestäni lapsien terveys kyllä tavallaan menee edelle vanhuksia (anteeksi vaan yhä!). Pienet ihmiset joilla on elämä edessä, jotka eivät vielä ymmärrä käsitettä “odotus” tai “jonotus”, ovat mielestäni sen arvoisia, että he voivat päästä tautipesäkeodotusauloista ennen reseptin uusijoita vastaanotolle. Niih. UGH! Olen puhunut!

No, meillä ei hengenhätää ja odotuksestakin selvittiin, mutta tiedän räävimpiäkin tapauksia terveyskeskusjonoista… Pikkuinen armaamme sai antibioottikuurin ensi kertaa elämässään ja toivotaan, että alkaa tuosta toipua! Itse ravistelen itsestäni tuota agressiota vielä hetken…

Voi ihanuus, voi ihanuus! Sain vastauksen kyselyyni paikallisen teatterimme johtajalta heidän improvisaatioryhmästään, ja voi ihanuus.. sain kutsun tulla mukaan aloittelemaan toimintaa tammikuussa! Aloitanko siis uuden harrastuksen? Ihanuutta!! RRRRRRakastan sitä, ihan varmasti niin!!! Hulluttelua, heittäytymistä, laulua, eläytymistä… stand upia ja dialogia. Oioioi, “nuoruudessani” olin harrastajateattereissa mukana, sittemmin ne ajat jäivät kuorolaulun täyttäessä perhe-elämän aloittelun ohella kulttuurinharrastusnälkäni.. Mutta nyt, vahvemman, rohkeamman, heittäytyvämmän naisen paluu estradeille (tai harjoittelulavalle ainakin!) meinaa koittaa! Hah hah haa! IHANUUTTA, IHANUUTTA!!!

Ja aloitellaas taas uutta viikkoa… joulunalusviikkoa. Ja edelleen sama teema jatkuu, joululahjat… jokunen on vielä hankkimatta. Ja missähän välissä sitä kerkeäisi, etenkin kun on nyt ripuloiva armas yksivuotias ja miehen pitkät työpäivät -matkoineen, joululomalle jäänyt koululainen vaatimassa ohjelmaa (tällä kertaa Luojalle kiitos Playstationeista ja Nintendo Wiistä!), vähän rahaa ja paljon aatoksia. Hyvä soppa! Muutamaa ystävääkin pitäisi keretä nähdä, tänään jo kyläily toiseen lapsiperheeseen peruuntui ripuliripan takia.. (Jokunen ihan must-lahja on kyllä vielä löydettävä, mukavaa antaa muistaminen sellaiselle, joka ei sitä välttämättä odota lainkaan!) Nooh, josko sitä vielä ehtii.. jättää sitten vaikka väliin ne kaappien siivoamiset ja muut ikuisuusprojektit…

Mies tulee kotiin töistä joulukinkun ja kylmäsavulohien kanssa! Sulamista odotellen…

Kävimme miehen kanssa eilen Jari Sillanpään ja AiA-lauluyhtyeen konsertissa. Oli kyllä hienoa laulua, ja Jartsa peittosi viiden naisen porukan mennen tullen valovoimaisuudellaan ja upeudellaan. Musta taisi tulla fani

Joulu vaan lähenee.. vielä on hieman lahjakiireitäkin. Kummipoikia minulla on kaksi, heille tietysti paketit, 9-vuotiaalle jo keksinkin, mutta mitä 3-vuotiaalle? Poika on vast’ikään alkanut fanittaa Hevisaurusta, mutta äidin mielestä se on vielä liian raju juttu… Ehkä vaatteissa se ei liene haitta, vai olisikohan?  Jotain vielä olisi keksittävä ja lahja sitten vielä Porvooseenkin ennen joulua toimiteltava. (Se matkailu alkaa jo pitkälti ennen joulua!) Omalle perheelle lahjat ovat kutakuinkin kasassa, lapsille ainakin. Vanhemmalle pojalle oli helppoa keksiä, hänet ja tyylin tuntee jo niin hyvin, harrastukset ja lahjatoiveet ovat selviä, rahaa saisi uppoamaan MOOOOOOOOOONIA satasia hänen paketteihin. Omalle 1-vuotiaalle sen sijaan on hankalampi keksiä lahjoja, leluja on jo kaikenlaisia ja niitä karttuu kaikenaikaa, lisäksi tietysti isoveikalta perittyä.. Itse olen jokusen merkkivaatteen ostanut pienokaiselle, ne vähän niinkuin keräilyn vuoksi. Kappahlista löytyi hauska jenkkiväritteinen tähtineen päivineen kuvioitu collegehaalari, sekin pukin pussiin tarttui.

Miehelle onkin sitten hankalampi juttu… siis ihan haluaisin antaa jotain henkilökohtaista lahjaksi, ei partakoneita tai kitarankieliä. Oma lahjatoiveeni häneltä on helppo, vaan sen toteutus ja saaminen ei niin yksinkertainen… sormus. Ei ole sitä minun vasemmassa nimettömässä, ei. Näillä puheilla ja vihjailuilla sitä en todennäköisesti koskaan saakaan häneltä. Tähän olisi tietysti helppo sanoa, että “ei se sormus mitään muuta”, no eihän sen TARVITSEKAAN MITÄÄN MUUTTAA, muuta kuin omaa oloa varmemmaksi, että tuo toinen haluaa olla minun, juuri MINUN kanssa, ja on sen valmis muillekin näyttämään ja edes sitten sillä sormuksella maailmalle todistamaan.  Ja kyllä, minä tarvisin sellaisen varmuuden. Mitään muuta en niin vihaa maailmassa kuin epävarmuutta, ja sitä millaiseksi se tunne saa minut muuttumaan ja itseni tuntemaan. Tähän joku sitten lohkaisisi, että teillä on yhteinen lapsi, ei kai mitään suurempaa yhdistävää tekijää voi ollakaan - no, ei niin, mutta itse arvostan parisuhdetta ihan parisuhteena ja tavallaan pidän puolisoa kuitenkin tärkeämpänä, rinnallakulkijana, ja haluaisin suurinpiirtein leiman otsaani siitä, että sellainen minulla on… ja tavallaan sitten se on vahvuutena lapsillekin, että nuo ovat “aikuisten oikeesti” yhdessä.. VAIKEA SELITTÄÄ, saisin tästä pitkän romaanin… *Wirn* (Ja kyllä, suutun jos joulupukki tuo minulle ihananihanan houkuttelevan Pauligin CupSolo-keittimen tai autoon jotkut pirun virtapiuhat - niin se vaan on.)

Jiiihaa, eilen taas käytiin koko perheen kesken ostoksilla. Syötiin sunnuntaipäivällistä ja tallailtiin jalat kipeäksi Itäkeskuksessa… Oltiin vaan ilman suurempia suunnitelmia ja päämääriä - tai ehkä alunperin tarkoituksena oli joululahjojen osto, mutta se on aika hankalaa lasten ollessa mukana, ja vanhemman pojan siis täysin uskoessa joulupukkiin. Salaa löytyi kyllä jotain pientä, mm. Paul Frankin hienot tutun apina-aiheiset paita ja sukat 8v.-poikaselleni, sekä pienemmälle kollille jokunen nuttu. Mutta se jokavuotinen ihanuus, Stockmannin jouluikkunat ja joulukoristeet! Siinä itselleni käy se ”lapsi karkkikaupassa”-ilmiö… viime vuonna kävimme mieheni kanssa ko. reissulla kahdestaan, olin vielä viimeisilläni raskaana marraskuun lopulla. Silloin tarkoituksenani oli ostaa kaikki soitinaiheiset kuusenkoristeet - ja ostinkin. Nythän tämä tuttu valkoinen-teema näyttelee pääroolia meidän joulussamme tänä vuonna, mutta jotenkin ne kaikki ihanuudet siellä, karamellinherkulliset värit lasipalloissa, mainioita mutta tyylikkäitä lastensuosikkikoristeita.. meille matkasi nyt tänä vuonna esim. punaisia kärpässieniä, punaisia klassikkoautoja, pöllöjä, punainen robotti, pilkullisia palloja ja ”kristalleja”. Oi, meille tulee nätti ja hauska joulu, ihan varmasti tulee! Mietittiin ajomatkalla mitä jouluherkkuja tänä vuonna laittaisin. Itselläni suosikkeja ja niitä “pakollisia” ovat itsepaistetun kinkun ohella bataatti-ja porkkanalaatikot, karjalanpaisti perunoineen ja rosollista poimitut suolakurkut ja sipulit. Juomapuolella nautiskelen hyvästä punaviinistä ja glögistä, ja makeisina maistelen Vihreitä Kuulia. Jouluaattoaamuhan alkaa tietenkin pitkään haudutetulla riisipuurolla. Oioioioi, kun voisi joulun ajan olla vaan, ihan me vaan paikoillaan, yhdessäoloa ja paikallaanpysymistä, lahjoja TIETENKIN ja kynttilänvaloa, lämpöä toisistamme ja takkatulesta. Mutta niin, saas nähdä, kai se sitten maakuntamatkailuksi kääntyy joulunaika, hauskaahan se on sukulaisiakin nähdä, mutta aattotoiveena minulle ihan henkilökohtaisesti olisi se rauhallinen oleminen vaan. Lasten riemua lahjoista ja itse hautautuminen sitä ihailemaan omaan tahtiimme.

Voihan joulukoristeet minkä teitte!

Itsenäisyyspäivä on minulle tärkeimpiä juhlapyhiä. Koen sen juhlavana, arvokkaana ja tärkeänä, haluan joka vuosi viettää Itsenäisyyspäivää jollakin lailla juhlien. Tänä vuonna meille tuli mieheni äiti ja veli perheineen, söimme juhlalounaan (porsaan sisäpaistia, uunijuureksia, perunoita ja salaattia) ja tottahan toki kahvittelimme. Kahvipöydästä löytyi tällä kertaa Mau!kas ruokablogista löytämäni After Eight-juustokakku, joka sopi mainiosti aikuiseen makuun. Lisäksi valmistin kinkkupiirakan vanhan suvussamme kulkevan (perus)ohjeen mukaan, sekä jälleen tarjolla oli cupcakeja (kermavaahto-tuorejuustokuorrutteella) ja keksejä. Lataan kuvat tänne kun saan ne koneelle (ehkä myöhemmin vielä tänään, jos Linnan Juhlilta kerkeän). Eilen illalla leipomuksia tehdessäni kuuntelin jo YouTubesta isänmaallisia lauluja virsistä Jääkärinmarssiin, ja aijaiaiaiaiai, äsken sytytin kaksi kynttilää olohuoneen ikkunalle, sinisen ja valkoisen. Oi ihana, ihana Suomi, ja tänään ilmestynyt hento, valkoinen lumipeitekin maassa!

Sinivalkoisia, lämpimiä ajatuksia kaikille!